Jos kaikki ajattelemme samalla tavalla, kukaan ei ajattele.

Normaali elämän kokeminen ja arvostaminen on kyky, joka meiltä on katoamassa. Koska viimeksi kuljit isoäitisi kanssa ja huomasit, kuinka eri tavalla hän nauttii ympäristönsä tuottamista kokemuksista? Milloin viimeksi itse kommentoit sitä, kuinka kauniin vihreää kaikki on ja ympärillä olevat kuulivat ihailevan huokauksen? Milloin viimeksi selititit kenellekään, miksi ajattelet kuten ajattelet ilman, että siitä tuli ilmiriita tai loukkausten sarja?

Luin Ylen atikkelin toimittajan tekemästä ihmiskokeesta. Hänellä kesti viikko luoda fiktiivinen henkilö, jolla oli rasistiset silmälaput ja joka ei nähnyt facebookissaan muuta kuin rasistisista vihaa, disinformaatiota (jota sodanaikana kutsutaan propagandaksi) kyseenalaisista lähteistä ja kavensi maailmankuvaansa. Tiesin, että Facebook valikoi näkemäämme ja muokkaa sitä antaakseen meille vastauksia, joita se uskoo meidän haluavan. Kuitenkin tämä, kuinka nopeasti heidän analyysinsa muokkautuu, yllätti. Samoin se, kuinka rajusti se rajaa. Sen aamun kahvikupillinen maistui aivan erilaiselta kuin aikaisemmin. Aivan kuin olisin ymmärtänyt jotain uutta itsestäni ja vallastani vaikuttaa omaan maailmankuvaani.

”Jos kaikki ajattelemme samalla tavalla, kukaan ei ajattele” – Benjamin Franklin

Facebookilla on mahdollista sulkea selaajansa aikamoiseen kuplaan, jossa kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä ja ajattelevan juuri samalla tavalla. Ensin sitä ajattelee, että ompas kiva, kun joku kirjoittaa vaihteeksi jotain järkevää… sitten huomaamattan luulee ihmisten järkevöityneen (=ajattelevan kuten itse) ja järkytys on melkoinen, kun kuuleekin jotain vastakkaisia mielipiteitä. Samassa uutisessa todetaan, että Facebook on kasvava uutistenluku ja tiedonhankinta kanava. Miksi tämä näyttää mielestäni huolestuttavalta? Koska Facebook näyttää maailman juuri sellaisena kuin uskomme sen olevan, kaikki ajattelevat samoin oli se kuinka äärilaitaa tahansa, kuinka extremeä tahansa ja kuinka hyvän maun rajat pirstaloivaa tahansa. Jos kukaan tai mikään ei kyseenalaista meitä tarpeeksi, emme koskaan huomaa, että saatamme olla väärässä. Vielä pahempaa on se, ettemme enää osaa edes kuulla vastapuolen mielipiteitä. Sen sijaan oikeutamme oman mielipiteeemme huutamalla kovaan ääneen sananvapauden puolesta, usein näkee myös kommentteja, joissa toisinajattelevaa ei tarvitse edes kunnioittaa, vaan toisin ajattelu on suurin ja riittävän painava syy vaatia ihmistä raiskattavaksi, tapettavaksi tai muuten vain pahoinpideltäväksi, jotta hän muuttaisi ajattelukantaansa lähemmäs meidän omaamme.

Mitä tällainen kertoo meistä ihmisinä? Toisinajattelijoita on tapettu aina historian havinassa ja kaikkina aikakausina. Erona on kuitenkin se, että se joka antoi käskyn tappaa kaikki toisinajattelijat edustivat yleensä valtiollista valtaa ja olivat jollain tavalla johtavassa asemassa. Toisinajattelijat tiesivät paeta ja heillä oli paikka, jonne paeta. Tällä hetkellä sosiaalisessa mediassa väkivaltaan voi rohkaista kuka tahansa, sillä valitettavan moni ei ymmärrä tykkäyksien ja seuraajien määrän tuomaa valtaa, tai ymmärtää ja väärinkäyttää sitä vahingoittaakseen muita. Toisinajattelijoita on aina ja kaikkialla, samaan aikaan myös näitä vihaajia ja väkivaltaan yllyttäjiä tuntuu olevan kaikkialla. Heitä ei pääse pakoon.

Mistä tämä kertoo? Ongelmasta, jota ei oteta riittävän vakavasti vai meidän kyvyttömyydestämme ottaa vastaan poikkeavia mielipiteitä. Suomalainen on kasvatettu olemaan hiljaa ja kulttuurimme kuuluu hiljainen mutina nurkan takana. Muistan koulussa, kun opettajaa koitettiin haastaa, yleinen reaktio oli ”ole hiljaa, tämä vain menee näin!”. Sama ongelma tuntuu vaivaavan suomalaista työkuttuuria, jossa pomolle ei voi sanoa voimakaasti vastaan muuttaakseen toimintatapoja tai edes ylipäätään tuodakseen tietoisuuteen työhyvinvointia parantavia ehdotuksia (kannattaa lukea Alf Rehnin toteamuksia suomalaisesta johtamiskulttuurista). Olemme koulussa hiljaa, emme kyseenalaista tai perustele kantojamme ennen kuin yliopistossa proseminaarityötä tai gradua tehdessämme – ja yliopistossa järkevä, tieteellinen argumentointi pitäisi vain mystisesti osata. Lukiossa aihetta saatetaan äidinkielessä sivuta, mutta siinäkin pitää varoa, ettei kukaan loukkaannu tai ettei aleta tapella. Sama hiljaisuus jatkuu myös työpaikoilla. Suomalainen nielee kaikean vielä siinä vaiheessa, kun se tulee korvista ulos, meuhkaa kotona käskyttäjistään erinäisillä lempinimillä, muttei ilmaise ajatuksiaan ennen kuin äänestää jaloillaan tai alistuu pitkäaikaisemman henkisen pahoinvoinnin seurauksiin.

Omasta mielestäni hyvään perusteluun ja rakentavaan kritiikkiin kuuluu myös kuunteleminen. En tarkoita passiivista kuuntelua, jossa tieto vain imetään sisään ja omaksutaan kyseenalaistamatta. Jos toista ja toisen näkökantoja aidosti kuuntelee ja pyrkii ymmärtämään, voi sen jälkeen ehkä tajuta, miksi toinen ajattelee eri tavalla. Fiktiivisessä maailmassa tästä loistava esimerkki on tv-sarja Bones, jossa rikosantropologi toimii FBI-agentin avustajana. Rikosantropologi on niin tieteellisen ja järkiperäisen ajattelun ystävä kuin olla voi, aina löytyy omaa tieteenalaa edustava teoria, jonka kautta hän selostaa ihmisten käytöstä. FBI-agentti puolestaan on uskonnollinen, perustelee kaiken ”mutu-tuntumalla” ja intuitiolla tai jumalan olemassaololla. Nykymaailmassa moinen kaksikko ei tulisi toimeen kovinkaan hyvin, jos he eivät osaisi kuunnella toisiaan ja pyrkisi ymmärtämään toisiaan toistensa lähtökohdista omiensa sijasta. Oli peruste mikä tahansa, toisten ymmärtäminen muuten kuin vain omien suppeiden näkemysten ja tulkintojen kautta, on toisesta välittämistä. Se on ylipäätään ihmisyydestä välittämistä. Välittääksemme toisistamme meidän ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä. Samoin, vaikka ymmärtäisimme toisen lähtökohdat ja ajattelutavan sen erilaisuudesta huolimatta, ei se tarkoita, että meidän pitäisi olla samaa mieltä.

Toisen ymmärtäminen etenkin poikkeavan mielipiteen takia vaatii aina kykyä sietää epätäydellisyyttä, kykyä etäännyttää itsensä omasta kuplasta ja erilaisten mielipiteiden kanssa eläminen vaatii itsekunnioitusta sekä kykyä nähdä maailma useammassa värissä kuin vain mustavalkoisena. Harvoin todellisuudessa on olemassa helppoja ”oikein” – ”väärin” -vaihtoehtoja. Mustavalkoinen ajattelu kertoo mielen joustamattomuudesta, joka on keskeinen osa mielenterveyden määritelmää. Jos mieli ei jousta, sopeudu ja pysty ottamaan vastaan kuin yhdenlaista tietoa ja toimimaan vain tietyllä mallilla, jotain on pielessä. Se saattaa näkyä esimerkiksi puutteellisena empatiakykynä sosiaalisissa tilanteissa tai taidottamana väittelemisenä, joka perustuu pelkästään ”koska tämä on vain näin” -tyyppisille argumenteille. Fysiikanlakeja lukuunottamatta, asiat ovat harvoin vain jollain yhdellä tavalla.

Mustavalkoinen ajattelija on suurissa vaikeuksissa kohdatessaan toisinajattelijoita. Kuvittelisin vieraan maaperän tuntuvan uhkaavalta – en tiedä, itse suhtaudun asioihin aina suurella mielenkiinnolla ja halu ymmärtää on suurempi kuin pelko tai uhkakuva. Minulle ehdottomuus ja yhden totuuden etsiminen edustaa lähinnä epäkunnioitusta, empatiakyvyttömyyttä ja kyvyttömyyttä sopeutua tai kohdata mitään liian erilaista. Nämä ovat toisaalta hyvin suomalaisia ominaisuuksia, joihin meidät kasvatetaan pienestä pitäen. Meillä ei ole sijaa väittelyille ja mielipiteen ilmaisun opettamiselle. Meillä ei myöskään tueta myöhemmissä elämänvaiheissa kehitystä, joka antaisi tilaa ihmisten sosiaalisille taidoille – mikä olisi toivottavaa etenkin valtaa käyttävillä ja pienissäkin esimiestehtävissä olevilla.

Jos siis suomalainen oppisi ilmaisemaan mielipiteensä ennen kuin ahditus tulee korvista ulos tai purkautuu puhtaana vihana väärään kohteeseen, meillä olisi paljon parempi, mukavampi ja vastaanottavaisempi maa. Jos vain ymmärrettäisiin se, ettei kaikesta tarvitse olla samaa mieltä ja että niitä väittelyitä tarvitaan siihen, että laajennetaan myös omaa ymmärrystä. Jos taivoitteena olisi tulla toimeen, kuten tarhassa opetellaan, eikä käyttäydyttäisi kuin uhmaikäiset hiekkalaatikolla ottaen loukkauksia, uhkailua ja nyrkkejä avuksi ensimmäisenä. Keskustelemalla, selittämällä ja ymmärtämällä myös toisen lähtökohdat, syntyvät ne kaikista parhaimmat sopimukset ja ratkaisut niin business maailmassa kuin oikeassakin elämässä.

Miten neuvottelu, kuuntelu ja ymmärrystaidot liittyvät normaaliin elämään? Siten, että maailma avautuu aivan uudella tavalla, kun sitä ymmärtää myös sydämellään. Kokemuksiahan me nykypäivänä jahtaamme. Pitää saada pientä luksusta, käydä tekemässä jotain päätä huimaavaa tai henkeä uhkaavaa, ottaa irtiotto, koska elämästä tuntuu puuttuvan jotain. Laajenna tajuntaasi, yritä ymmärtää jotakuta, jonka kanssa et ikinä voisi olla samaa mieltä ja saatat vahingossa oppia jotain uutta myös itsestäsi. Itsetuntemus ja itsekunnioitus ovat kaksi asiaa, joita turhan monella ei ole sopivissa määrin, mutta ymmärtämällä muita, luo samalla unohtumattomia yhteyksiä ja ihmissuhteita, joiden avulla itseään on helpompi kunnioittaa. Valitse kuitenkin huolella kenen kanssa väittelet kokemuksen ja ymmärryksen hankintamielessä, jos vastapuoli ei kuuntele tai perustele näkemyksiään muuten kuin kiertämällä kehää, ei väittelystä ole kenellekään apua. Se ei kehitä, eikä aiheuta kuin pahaa mieltä. Samalla saatat saada vastauksen siihen, kuinka oma maailmasi on ainutlaatuinen. Erilaisuus ei auta pelkästään katsomaan asioita eri kantilta, vaan se auttaa myös kokemaan maailman uudella tavalla. Se auttaa näkemään sen nurmikon, jonka isoäitisi näkee ja jota hän joka vuosi katselee salaperäisesti hymyillen. Normaalista arjesta saattaa tulla kokemus, jota olet aina hakenut merta edempää, jos vain kuuntelet välillä, mitä muilla on sanottavana.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s